Alkuun pieni esittely:
Opiskelen neljättä vuotta Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa tradenomiksi.
Opiskelutahtini on ollut aika verkkainen, mutta näin olen pystynyt keskittymään
harjoitteluun ja saanut opiskelusta mukavaa ajateltavaa treenien rinnalle. Olen
kiitollinen siitä, että koulussani ymmärretään urheilua ja sen vaatimuksia.
Sitten aiheeseen:
400 metrin aidoista tuli päämatkani vasta pari vuotta sitten.
Aitoja kyllä juoksin jo juniorina, mutta unelmanani oli tulla pika-aituriksi. 14–15-vuotiaana
juoksin 200 m:n aitoja ja voitin siinä lajissa kaksi Suomen mestaruuttakin. En
kuitenkaan syystä tai toisesta halunnut jatkaa sarjan vaihtuessa 300 m
aitoihin… Se oli sitä teini-ikää, eikä siitä tällä kertaa sen enempää!
19-vuotiaana jouduin polvileikkaukseen. Aidat rasittivat polvia, ja
päätin että aidat jääköön. Pika-aidoissa minulla ei tuntunut olevan
tulevaisuutta, niin ajattelin. Silloin en kuitenkaan ajatellut siirtyväni myöskään
pitkiin aitoihin, koska en uskonut kuntoni olevan tarpeeksi hyvä.
En ollut silloin ihan varma, mikä halusin olla. Aloin kuitenkin juosta
pitkiä rauhallisia lenkkejä ja vetoja, joita olin siihen asti vihannut. Kuntoa piti
saada ylöspäin, ja aerobisen harjoittelun lisääminen oli hyvää myös vammojen
ehkäisyssä.
Pian tähtäimessä oli, että tulevina kesinä juoksisin 400 ja 800 metriä.
Koska vanhempani olivat mailereita, en pitänyt 800 m uraakaan hassumpana tai
mahdottomana. Olen aina jopa ihannoinut kasia. Se on minusta erittäin kova laji,
ja sen juoksijat ovat kovia tyyppejä.
Ekan kasini juoksin kesän 2010 alussa. Aika oli päälle 2.30:n… Okei,
no olin tyytyväinen, koska hieman aikaisemmin en edes suostunut juoksemaan yli
100 metriä. Mihin pikajuoksija sellaista muka tarvitsi!
Ensimmäisen kasini juostua tiesin kasvaneeni urheilijana ja
ihmisenä. Kasin harjoittelu on kasvattanut kuntoani paljon siihen mitä se nyt
on.
Aidoista ei puhuttu oikeastaan yli kahteen vuoteen ja
ajattelinkin, että ei minusta varmaan aituria enää tule. Kunnes sitten, pari viikkoa
ennen Lahden 2012 Kalevan kisoja, iskä ehdotti, että mitä jos kokeilisin 400 m
aitoja. 800 ja 400 metrin aikataulut menivät kisoissa nimittäin päällekkäin,
mutta aidat olisivat toisena lajina mahdollinen.
En ollut uskoa korviani ja olin aivan sairaan innoissani! Tuleeko
minusta sittenkin aituri?
Ensimmäinen aitakisa juuri ennen Kalevan kisojen ilmoittautumisen
umpeutumista nauratti. En ollut tehnyt aitojen kanssa mitään treeniä pariin
kolmeen vuoteen. Minulla oli vielä nylkkypiikkaritkin jalassa.
Tavoite oli, että saisin A-luokan ja voisin siten juosta Kalevan
kisoissa seuraavalla viikolla 400 m aidat ratakierroksen sileän jälkeen, koska
kasi ei ollut kulkenut toivotulla tavalla. Tulos oli äärimmäisen varovaisella
aloituksella 62 sekuntia, mikä alitti A-luokan, ja päätin lähteä aitoihin
Kalevan kisoissa.
Saatoin lähteä kummallekin matkalle ja varsinkin aitoihin avoimin
mielin. Ennen näitä Lahden Kalevan kisoja en oikein ollut varma, mikä minusta
voisi tulla, tai mitä haluaisin. 400 metrin sileällä olin neljäs ennätykselläni
55,53. Aitojen alkuerissä jatkoin varovaista linjaa ja juoksin 60-sekuntisella
finaaliin. Tiesimme, että varastoon jäi paljon, sillä jo reaktioaikaan tuhlasin
varovaisuuttani puoli sekuntia.
Finaalissa laiton hieman vauhtia lisää, ja juoksin 58 s ja hopeaa.
Nyt kaikki selkeni ja tiesin mitä halusin tehdä! Kauden kruunasi Ruotsi-ottelun
paikka ja sielläkin hyvä 58-sekuntinen.
Seuraavalla harjoituskaudella keskityimme edelleen enemmän
perusharjoitteluun mutta aidat tulivat mukaan lähes viikoittaiseen ohjelmaan. Aitoja
pääsin loppujenlopuksi juoksemaan todella vähän ennen kesää 2013, koska ensin takareiteni
repesi, sitten toisessa polvessani todettiin hyppääjän polvi ja lopulta
alkukeväästä vielä pikkuvarpaani jänne repesi. Näistä kaikista kuitenkin selvittiin ja
loppukevät oli hyvä harjoituksellisesti ja kesä 2013 paras tuloksellisesti
tähän mennessä.
Siihen, mitä minulle nyt kuuluu, palaan seuraavassa
blogitekstissäni :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti