Venla Paunonen: "Leikkaukseen, tai aitajuoksun voi unohtaa"

Edellisessä blogissani kerroin urheilu-urani ensimmäisistä vuosista. Viime vuosina minulla ei ole ollut kovinkaan monta onnistunutta kesää takana, mutta kaikki pienetkin onnistumiset ovat olleet hyvin tärkeitä.

Olin pois kilpakentiltä käytännössä vuodet 2006–2010 loukkaantumisten takia. Sain aina välillä lyhyitä treeni- ja kilpailujaksoja, mutta vammakierre vei voiton ja kuntoutus oli vaikeaa. 2010 alkaen pääsin harjoittelemaan nousujohteisesti ja tulokset paranivat hiljalleen, vaikka joka vuosi kärsin edelleen pienistä vammoista.
 
Viimeisin harjoituskauteni antoi uskoa, että kroppani alkaa kestää kovaa työtä. Sain treenattua ehjänä ennätyspitkän ajan, hieman päälle vuoden. Se oli tärkeä vuosi. Sain esimerkiksi juostua aitoja läpi harjoituskauden lähes viikoittain ja pääsin nopeudessani uudelle tasolle. Vaikka harjoitukseni tähtäsi enemmän 400 m aitoihin, oli hienoa huomata, että myös 800 m kuntoni oli noussut. Sen minulle osoitti testijuoksu aikaan 2.09 maaliskuun leirillä perusharjoittelun ohella.
Tunsin olevani paremmassa kunnossa kuin koskaan, ja tulevaisuus näytti valoisalta. Mielessäni alkoivat pyöriä tuleva kesä ja Zürichin EM-kisat. Viime kesänä juoksin EM-rajan (57,90) alle jo 4 kertaa, joten rajan rikkominen ei tuntunut vaikealta haasteelta. Uskalsin asettaa itselleni tavoitteeksi onnistuneen harjoituskauden myötä jopa välieräpaikan.
Myös terveyteni oli ollut hyvä, mutta olen jo pitemmän aikaa taistellut oikuttelevien etureisieni kanssa. Ne reagoivat herkästi tehokkaampaan harjoitteluun ja ovat usein kramppiherkät, ns. viulunkielellä. Taustalla on ilmeisesti useita tekijöitä: lihastasapaino, voimatasot, vanhat vammat ja niistä mahdollisesti jääneet vauriot sekä jo itse lihastyyppini ja kroppani toimintatapa yleensäkin. En ole voimajuoksija, ja siksi jänteeni ovat ilmeisen kovassa rasituksessa.
 
Huhtikuun alussa Portugalin harjoitusleirillä etureiteni alkoivat taas tuntua erittäin ”räjähdysherkiltä”. Usein ne ovat kuitenkin menneet parempaan suuntaan harjoituksen edetessä.
Leirin toisessa kovemmassa harjoituksessa oikea etureiteni tuntui taas hieman herkältä, mutta ajattelin sen menevän ohi. Tarkoitukseni oli juosta kevään ensimmäinen lähellä kilpailuvauhtia oleva aitaharjoitus. Ensimmäisessä vedossa, ensimmäiselle aidalle ponnistaessani etureidessä nappasi. Ymmärsin heti tilanteen olevan vakavan ja uskoin reiteen tulleen repeämän. Minulle on sattunut aikaisemmin muutama lihasvenähdys tai repeämä eri paikkoihin, joten tunne oli tuttu.
Emme nähneet tarpeelliseksi kuvauttaa vammaa, koska se vaikutti lievältä ja saatoin aloittaa heti kevyen juoksun ja muun jumpan. Olimme kaiken lisäksi Portugalissa, jossa kuvauksen järjestäminen olisi ollut hankalaa ja laatu kysymysmerkki. Ensimmäisten viikkojen aikana vammaa tutki kaksi lääkäriä ja kolme lihashuollon ammattilaista, eivätkä hekään osanneet ennakoida sen todellista laatua.

Kun 8 viikkoa oli kulunut ja reisi oikutteli edelleen, päätimme mennä magneettiin. Menin vastaanotolle hyväntuulisena, sillä en uskonut sieltä löytyvän mitään ihmeellistä.

Lausunnon saatuani menin kuitenkin shokkiin! ”Rectus femoriksen (suora reisilihas) jänne näyttäisi olevaan kokonaan poikki.” Lisäksi toisessa lihaksessa oli 2-asteen repeämä, mutta tässä vaiheessa se tuntui pieneltä.
Asiaan liittyy paljon kysymysmerkkejä. Vaikka etureiteni oli oireillut, en ollut missään vaiheessa tuntenut merkittävää kipua jänteen alueella. Jänteet näyttävät olevan heikko kohtani, sillä ennen tätä minulla on ollut neljässä jänteessä repeämä.
Magneettikuva kuitenkin selitti hitaan parantumisen ja ilmeisesti myös etureisieni oireilut aikaisemmin. Jänne oli todennäköisesti vaurioitunut pikkuhiljaa, ja siksi etureisikään ei ole toiminut hyvin. Toisaalta heikko etureisi on voinut olla syypää jänteen ylikuormittumiseen.

Leikkauspöytä odottaa. Jänteen olisi voinut jättää myös korjaamatta, sillä se ei haittaa tavallista elämää tai kevyttä liikuntaa, mutta hoitamattomana lihas ja jänne olisivat todennäköisesti jatkaneet oireilujaan kovemmassa juoksussa. Leikkauksella lihasta ei välttämättä saada normaaliin kuntoon, mutta se saadaan toimimaan hyvin. Etureidessä on yhteensä neljä lihasta, joita vahvistamalla jalastani pitäisi tulla juoksukelpoinen.

Kuuntelin useamman lääkärin mielipiteen. Turussa sain tuomiokseni: ”Leikkaukseen tai aitajuoksun voi unohtaa.” Frisbee olisi kuulemma ilman hoitoa sopiva uusi laji… Oma suunnitelmani olisi ollut, että minusta tulisi vasenjalkainen korkeushyppääjä ;-)
Jänteeni korjataan Helsingissä Laser Tilkassa. Ilkka Tulikoura on leikannut minut kahdesti aikaisemmin, ja hän leikkaa minut nytkin. Jänne korjataan jännesiirteen avulla, jota otetaan toisesta jalasta. Edessä on pitkä kuntoutus, mutta mikäli frisbee on toinen vaihtoehto, on helppo motivoitua tiukkaan ja henkisesti raskaaseen kuntoutukseen.

Olen selvinnyt moisesta aikaisemmin ja tulen selviämään nytkin! Aion nousta takaisin entistä vahvempana ja parempana. Se kuka ei tätä usko, ei tunne minua tarpeeksi hyvin. Luovuttaminen ei ole käynyt hetkeäkään mielessäni.

Tällaisessa tilanteessa ei luulisi olevan mitään positiivista. Mutta olen onnellinen siitä, että vamma selvensi miksi reidet oikuttelevat ja mitkä ovat minun heikot kohtani. Sain myös hyvän opetuksen, miten ajatukset täytyy pitää nykyhetkessä eikä antaa niiden karata tulevaisuuteen.
Kuntoutuksessa saan kehittää voimaa ja lihastasapainoa sille tasolle, mitä vaaditaan huipulle nousemiseen. En ollut vielä valmis nousemaan huipulle, mutta olen varma, että tämä vie minut lähemmäs sitä!